Viikonloppujoulu häämöttää edessä ja se tulee ja mennä vilahtaa ohi vauhdilla. Mitään uutta ei ole tällä naisella taivaan alla, samoilla mennään.

Sellaiseen onnelliseen asemaan olen päässyt, että olen tällä hetkellä ainoa live-elämässä lapsettomuudesta kärsivä henkilö, kaikki muut ympärilläni vaikeasta lapsettomuudesta kärsineet ovat kuin ihmeen kaupalla onnistuneet. Mutta en minä.

En oikein enää osaa edes ajatella kunnolla, tuntuu ettei jotenkin osaa olla mistään asiasta mitään mieltä. Olen aivan turta, tyhjä, täysin luovuttanut, alistunut. Ryhti on varmasti tipahtanut alaspäin puoli metriä, silmien punaisuus alkaa kuulua jo sävyihini. Tekopirteys alkaa raastaa sisimpää, olen aivan täysin kyllästynyt tähän näytelmään ja asetelmaan jossa elän. Olen alkanut uskoa että Jumala rankaisee minua jostakin, koska aina kun pyydän apua, oloni huononee entisestään. En tiedä mitä teen väärin, miksi vitussa tämä tie täytyy kulkea läpi? Auttakaa nyt siellä taivaassa, opastakaa!

Olin eilen niin rikki, että illalla hakeuduin kirkkoon rauhoittumaan ja kuuntelemaan joulukuoron laulua. Siellä rukoilin, hiljennyin, pyysin Jumalaa kuuntelemaan. Olen huomannut, että minussa on vahvistunut tämä uskonnollinen puoli, mitä pidemmälle lapsettomuus ylettyy. Tuntuu uskomattomalta, että sama Jumala, joka mielestäni on julma minua kohtaan, voisi olla sama joka sallii minulle suuren onnen. Onko siinä jotain käsittämättömän ristiriitaista?

Miehen kanssa sukset on myös aika solmussa, kumpikaan ei tahdo enää jaksaa. Ei ole enää sanoja. Ei ole enää mahdollisuutta yrittää. Nyt täytyy vain hyväksyä tilanne ja alistua pelolle. Ja ai kamalaa, miten meitä pelottaa. Pelottaa niin, ettei välillä henkeä saa. Ja ympärillä maailma jatkaa kulkuaan, kun me seisomme jähmettyneenä still-kuvassa katsoen elokuvaa, jolle meidän pitää väkisin hymyillä vaikka se raastaa sielun rinnasta ulos.