Miten suuresti rakastettu, hartaasti toivottu, oletko matkalla nyt luoksemme?

Tänään kävin varhaisultrassa 6+1. Siellä polski pieni ihmiselämän alku, jonka sydän sykki vimmatusti jo tässä vaiheessa. Voi onnentunnetta, kun nyt vihdoinkin tuli miedän vuoromme, ihme jysähti kohdallemme kuin salama taivaalta vuosien yrityksen jälkeen. En ymmärrä, miten me saimme kohdata tämän suuren ihmeen. Mielessä on vielä kirkkaana kaikki ne loputtomat pettymykset, joiden kanssa oli vain pakko elää eteenpäin. Tämä lapsi on lahja Jumalalta, vastaus rukouksiin ja enkeleiden saattelema pienokainen. Kiitollinen olen, että saan tämän nyt kokea. Osaan arvostaa tätä aivan mielettömän paljon, kun taustalla on niin kivikkoinen polku tänne saakka.

Kiitos Taivaalliset apujoukot, ilman teitä en olisi jaksanut tätä taivalta. Pitkä matka on vielä edessä, mutta mieli levollisempi. Minusta pidetään huolta.

 

Viikonloppujoulu häämöttää edessä ja se tulee ja mennä vilahtaa ohi vauhdilla. Mitään uutta ei ole tällä naisella taivaan alla, samoilla mennään.

Sellaiseen onnelliseen asemaan olen päässyt, että olen tällä hetkellä ainoa live-elämässä lapsettomuudesta kärsivä henkilö, kaikki muut ympärilläni vaikeasta lapsettomuudesta kärsineet ovat kuin ihmeen kaupalla onnistuneet. Mutta en minä.

En oikein enää osaa edes ajatella kunnolla, tuntuu ettei jotenkin osaa olla mistään asiasta mitään mieltä. Olen aivan turta, tyhjä, täysin luovuttanut, alistunut. Ryhti on varmasti tipahtanut alaspäin puoli metriä, silmien punaisuus alkaa kuulua jo sävyihini. Tekopirteys alkaa raastaa sisimpää, olen aivan täysin kyllästynyt tähän näytelmään ja asetelmaan jossa elän. Olen alkanut uskoa että Jumala rankaisee minua jostakin, koska aina kun pyydän apua, oloni huononee entisestään. En tiedä mitä teen väärin, miksi vitussa tämä tie täytyy kulkea läpi? Auttakaa nyt siellä taivaassa, opastakaa!

Olin eilen niin rikki, että illalla hakeuduin kirkkoon rauhoittumaan ja kuuntelemaan joulukuoron laulua. Siellä rukoilin, hiljennyin, pyysin Jumalaa kuuntelemaan. Olen huomannut, että minussa on vahvistunut tämä uskonnollinen puoli, mitä pidemmälle lapsettomuus ylettyy. Tuntuu uskomattomalta, että sama Jumala, joka mielestäni on julma minua kohtaan, voisi olla sama joka sallii minulle suuren onnen. Onko siinä jotain käsittämättömän ristiriitaista?

Miehen kanssa sukset on myös aika solmussa, kumpikaan ei tahdo enää jaksaa. Ei ole enää sanoja. Ei ole enää mahdollisuutta yrittää. Nyt täytyy vain hyväksyä tilanne ja alistua pelolle. Ja ai kamalaa, miten meitä pelottaa. Pelottaa niin, ettei välillä henkeä saa. Ja ympärillä maailma jatkaa kulkuaan, kun me seisomme jähmettyneenä still-kuvassa katsoen elokuvaa, jolle meidän pitää väkisin hymyillä vaikka se raastaa sielun rinnasta ulos.

 

Niin sitä tappiomieliala valtasi minutkin. Vaikka eletään kiertopäivää 13, eli kaikki on mahdollista!!! Jee, todellakin mahdollista!!! Nyt hiphei hurraamaan sitä miten ihanasti kaikki vielä voikaan kääntyä. blaah.

Rohkaisin mieleni ja söin elämäni ensimmäisen Clomifen-avusteisen kierron. Tähän on nyt tultu. Nyt mennään eikä meinata. Olo on hyvä, mainittavia sivuoireita ei ole tullut kuumien aaltojen ja hikoilun lisäksi ja ultrakuulumisetkin osoittivat että siellä kypsyy kaksi follia, joiden irtoamista sitten tikutellaan. Lääkärin neuvo vielä perään oli, että nyt ette vaan stressaa vaan otatte ihan rennosti ... ehheheh. Tuosta vain vaaleaapunasta nappia naamaan, peitto heilumaan tikkuun pissityn viivan mukaan, nauttikaa nyt olostanne, kun hikeä pukkaa kun mummolla lumessa ja vatsassa vääntää epäonnistumisen pelko koko naisen kasaan. Siinäpä täydellisen rentouden eväät!

En tiedä miten käy, kun tässä kierrossa epäonnistutaan. Olen tässä arvellut että saatan ottaa jopa sairaslomaa. Kertoa vanhemmille missä mennään ja etten enää jaksa esittää että kaikki on kunnossa, kun ei todella ole. Tuntuu tosi rankalta valehdella läheisilleen, kun tekisi oikeasti milei itkeä niiden olkapäätä vasten ja ottaa vastaan hellyyttä, että joku silittäisi päätä ja sanoisi että itke vaan, ihan rauhassa jatketaan tästä eteenpäin. Mutta kun en saa sanottua, en saa kerrottua, hävettää, inhottaa ja yllättää tämä vaikeus raskaaksi tulemisessa.

Miten sitten jos se joskus onnistuu ... miten tämän voi ikinä unohtaa? Tuntuu jo nyt, että tämä on tatuoitu ihoon kiinni, otsaan on lyöty sellainen uv-leima joka tietyssä valossa tulee aina näkyviin. Halusit tai et. Tätä ei voi paeta. Tuntuu, ettei riitä enää omat voimavarat kovinkaan pitkälle, edessä on kohta sekä henkilökohtainen että taloudellinen konkurssi, kun tuntuu ettei jaksa oikein töitäkään tehdä ja on sieltäkin tullut oltua poissa. Tämä menee jo aika pahaksi, pitäisi ehkä ihan oikeasti hakea muutakin apua kun vain hormonien syömisestä ja viivojen piirtelystä kalenteriin.

Onneksi helteet helpottaa, tulee vähitellen syksy. Syksy joka suree kanssani, rummuttaa kyyneleitä ikkunaan jos omat eivät riitä suruani kertomaan.

...Tuo hieno neuvo yrittämisen lakkaamisesta ei vain kerro loppuun saakka että missä onnistuu? Missä oikeasti onnistuu, nyt näyttäkää, antakaa tulla, katetta lupauksille ja pian!

Tiedän että olen päästämässä irti otettani. En usko enää, en ollenkaan. Olen jo merkinnyt kesän yli kalenteriin vain kuukautisten alkamispäivät, muuten on ihan sama mikä kiertopäivä on menossa. Ajattelen suurinpirtein näin, että ai, ovulaation ajankohta, pitäisköhän lähteä baariin. Vois otta vaikka perskännit sen kunniaksi. Toisaalta nyt ei ole yhtään huono vaihe lakata yrittämästä, kun ulkona luonto pistää parastaan. Jos vain nyt jaksan läpi tämän kesän, niin syksyllä päästään takaisin julkisen puolen hoitoihin, jossa alkaa sitten lyyti kirjottaa.

Ilmeisesti nyt sitten miehessä onkin vähän jotain vikaa, siittitöt kun ei ui tarpeeksi lujaa. Mitä sille voi tehdä, miten niitä voi vauhdittaa? Olen nyt yrittänyt syötellä miehelle vitamiineja, mutta ajatuksissa on myöskin se, että entäs jos vain meidän ei ole määrä lisääntyä? Jos meidän jälkeläinen ei olisi geneettisesti priima, ja siksi luonto kieltäytyy yhteistyöstä? Mutta toisaalta samantien muistan taas jotkut känniläisten heiluva-pusikko-raskaudet ja narkkareiden piikitysten-välillä-raskaudet ja teinien simakänni-kotibile-raskaudet ja alleviivaan itselleni, että mikä NIISSÄ geeneissä olisi nyt sitten niin geneettisesti priimaa kamaa, että luonto haluaisi väkisin niitä monistaa ...

Uskon johdatukseen, Jumalaan ja siihen että korkeamman kädessä kuljetaan. Se usko tuo toivoa, vaikka usko tähän raskauden luomuna alkamisasiaan onkin jo hiipunut. En oikeasti enää edes odota... piirsin paperille niin monta viivaa, kuin on ollut peräkkäistä pettymystä ja viidennentoista viivan kohdalla hätkähdin, onko niitä niin monta - menneitä kuukausia. Kymmenen päivän päästä joukkoon liittyy kuudestoista viiva. Niin monta on turhia Odotuksia. Ajatuksia joita pääsä on risteillyt tuona aikana on viivojen määrä potenssiin tuhat. Tyhjiä Toiveita. Miten monta tuntia olen istunut ja tuijottanut netin keskusteluja, istunut vessassa tuijottaen yhtä viivaa tuhannennessa raskaustestissä, odottanut ihmettä, kuin se viiva tuijottamalla siihen piirtyisi. Yrittänyt vältellä raskaana olevia kavereita ja tuttuja kuin ruttosairaita keskiajalla, esittänyt vahingossa heihin törmätessäni teatterikorkeakoulun veroisia episodeja onnitteluseremonioin, pyyhkinyt kyyneleitä salaa mieheltäni ja välillä jopa salaa itseltäni. Kroppa on itkenyt, mutta minä itse siellä sisällä olen ollut täysin kylmä ja jatkanut vain asioita joita olin tekemässä, kyyneleet valuen siivonnut parveketta, tiskannut, laittanut pyykkejä kuivumaan, ja luottanut että siellä jossain minussa pohjalla kytevä usko tulevaan sieltä vielä pintaan puskee, kunhan kyyneleet tieltä väistyvät.

Pelkään, että jotain minulle tapahtuu, minusta jalostuu jokin itselleni vieras henkilö näin suuren kärsimyksen ja pettymysten kautta. Alan jo nyt jotenkin pitää itseäni jotenkin viisaampana kuin helposti raskautuneet, kypsempänä, parempikäytöksisenä, hienotunteisempana...aivan kuin tietäisin jotain enemmän kuin he, ketkä helposti perustavat perheen silloin kun se heille sattuu sopimaan. Olen huomannut itsessäni sellaisia piirteitä, joita aiemmin ei ole ollut. Minusta on tullut kyllä herkempi, mutta samalla myös kylmempi. En koe surua samoista asioista kuin ennen, sillä oma suruni on niin paljon suurempi. Se pelottaa. Haluaisin itseni jo takaisin.


 

Jee Suomelle lohkovoitto USAa vastaan, huippua! Otin lasin punkkua helpottaakseni piinapäiviä ja katselen peliä yksin kun mies huitelee pitkin baareja terassikauden avajaisissa varmaan toista kertaa tänä vuonna (Oikea himobilettäjä.. :) ).

Tämä lapsettomuuden kanssa painiminen on tehnyt sen, että tuntuu sille ettei toisen seuraa enää niin kaipaa...niin ristiriitaisen surullista kuin se samalla onkin... Ollaan varmaan koettu niin monta pettymystä jo putkeen, että tuntuu helpommalta olla välillä yksin kun ei tarvitse muistuttaa itseään asioista jotka on kipeitä ja vaikeita. Ei tarvitse olla lapseton, kun on yksin.

Inseminaation ajoitus meni siis aivan kiville. Gynekologi näki heti, että ajoitus oli "ohi" eli munasolu oli jo irronnut. Minä tiesin sen, mutten uskonut ennenkuin se ääneen sanottiin. Silti taas toivoin loppukuun, että ihme tapahtuu, mutta ei tapahtunut. Miksi, miksi, miksi, sitä vaan kerta toisensa jälkeen uskoo, sokeasti ja uudestaan että NYT se tapahtuu? Eikö historia opeta pätkääkään? Jos yli vuosi on jo epäonnistuttu, niin miksi ihmeessä juuri nyt olisi onnea matkassa. En tajua omaa ajatuskulkuani välillä ollenkaan.

Miehen kaveri tuli juuri raskaaksi ja nyt on facebook tulvillaan viestejä "On se elämä vaan niin ihmeellistä ja ihanaa...!" Tekisi mieleni kommentoida että Ai ei minusta vain tässä elämässä ole mitään ihmeellistä, ihan arvattavaa arkea. Ai että näitä hehkutusviestejä on niiiiin mukavaa lukea, kun niistä aina vielä 100 ihmistä tykkää ja sitten on pakko onnitella kohteliaisuuden nimissä...argh. Tämä miehen kaveri on tehnyt kaksi lasta jo sinä aikana kun me ollaan yritetty, nyt siis toinen tulossa, eikä varmaan tarvitse kuvailla tunteita sen tarkemmin. Tuntuu vaan uskomattomalta, ettei vieläkään ole mahdollista meidän kohdalla. Onko tämä rangaistus siitä, etten nuorempana ollut varma haluanko lapsia koskaan? Antaako elämä nyt oikein urakalla takaisin vedoten Never say never-fraasiin?

Haaveilen kaiken kamalan mustan tien kulkijan roolissa silti nyt jo ajasta, jolloin olen itse raskaana (hmm millähän logiikalla taas mennään..) Mietin jo vuorosanojani eri tilanteissa, suhtautumistani muihin ihmisiin ja asioita joissa toimisin toisin kuin nyt muutamat ihmiset toimivat. Sen uskon, etten ikinä tule päästämän suustani "Millonkas te aiotte tehdä lapsia?" -kysymystä tai mitään siihen suuntaan viittaavaakaan kommenttia, painostusta tai viitausta pariskunnalle, joka ei ole tehnyt näitä asioita. Onko se niin vaikeaa käsittää muille, että ihmiset, jotka eivät itse puhu näistä asioista eivät yleensä halua puhua niistä. Ne ketkä lapsia helposti saavat, varmasti sen suureen ääneen myös ympäristölle kertovat. Antaa heidän siis olla äänessä mieluummin.

Kirjauduin sisään Fertility Friendiin ja ostin kesän loppuun VIP-paketin. Näillä näkymin lapsttomuusklinikka kokeilumme jäi nyt kesätauolle, sillä mies ei suostu uusintaan ja uuteen inssiin, koska mitään todettua vikaa minusta ei ole löytynyt. Olemme tästä aika kiivaasti keskustelleet. Raukka vielä uskoo luomuihmeeseen, on se hyvä että edes yksi meistä. Minä en enää usko, minä vain epätoivoisena toivon. Toivon viimeiseen saakka, vaikka tiedän että se on turhaa.

Olen ollut jopa niin epätoivoinen, että olen kaivanut roskiksesta käytetyn raskaustestin ja tehnyt sen uudestaan. En tiedä enää, mitä edes odotan näkeväni, mutta koska olen luvannut itselleni etten kesän aikana OSTA yhtään raskaustestiä ennenkuin kuukautiset on myöhässä, olen joutunut "vieroitusoireiden" iskiessä turvautumaan älyttömiin keinoihin.

Nyt mennään pp6. Punaviiniä vielä pari lasia. Hyväähän se vain tekee ;)