Niin sitä tappiomieliala valtasi minutkin. Vaikka eletään kiertopäivää 13, eli kaikki on mahdollista!!! Jee, todellakin mahdollista!!! Nyt hiphei hurraamaan sitä miten ihanasti kaikki vielä voikaan kääntyä. blaah.

Rohkaisin mieleni ja söin elämäni ensimmäisen Clomifen-avusteisen kierron. Tähän on nyt tultu. Nyt mennään eikä meinata. Olo on hyvä, mainittavia sivuoireita ei ole tullut kuumien aaltojen ja hikoilun lisäksi ja ultrakuulumisetkin osoittivat että siellä kypsyy kaksi follia, joiden irtoamista sitten tikutellaan. Lääkärin neuvo vielä perään oli, että nyt ette vaan stressaa vaan otatte ihan rennosti ... ehheheh. Tuosta vain vaaleaapunasta nappia naamaan, peitto heilumaan tikkuun pissityn viivan mukaan, nauttikaa nyt olostanne, kun hikeä pukkaa kun mummolla lumessa ja vatsassa vääntää epäonnistumisen pelko koko naisen kasaan. Siinäpä täydellisen rentouden eväät!

En tiedä miten käy, kun tässä kierrossa epäonnistutaan. Olen tässä arvellut että saatan ottaa jopa sairaslomaa. Kertoa vanhemmille missä mennään ja etten enää jaksa esittää että kaikki on kunnossa, kun ei todella ole. Tuntuu tosi rankalta valehdella läheisilleen, kun tekisi oikeasti milei itkeä niiden olkapäätä vasten ja ottaa vastaan hellyyttä, että joku silittäisi päätä ja sanoisi että itke vaan, ihan rauhassa jatketaan tästä eteenpäin. Mutta kun en saa sanottua, en saa kerrottua, hävettää, inhottaa ja yllättää tämä vaikeus raskaaksi tulemisessa.

Miten sitten jos se joskus onnistuu ... miten tämän voi ikinä unohtaa? Tuntuu jo nyt, että tämä on tatuoitu ihoon kiinni, otsaan on lyöty sellainen uv-leima joka tietyssä valossa tulee aina näkyviin. Halusit tai et. Tätä ei voi paeta. Tuntuu, ettei riitä enää omat voimavarat kovinkaan pitkälle, edessä on kohta sekä henkilökohtainen että taloudellinen konkurssi, kun tuntuu ettei jaksa oikein töitäkään tehdä ja on sieltäkin tullut oltua poissa. Tämä menee jo aika pahaksi, pitäisi ehkä ihan oikeasti hakea muutakin apua kun vain hormonien syömisestä ja viivojen piirtelystä kalenteriin.

Onneksi helteet helpottaa, tulee vähitellen syksy. Syksy joka suree kanssani, rummuttaa kyyneleitä ikkunaan jos omat eivät riitä suruani kertomaan.