...Tuo hieno neuvo yrittämisen lakkaamisesta ei vain kerro loppuun saakka että missä onnistuu? Missä oikeasti onnistuu, nyt näyttäkää, antakaa tulla, katetta lupauksille ja pian!

Tiedän että olen päästämässä irti otettani. En usko enää, en ollenkaan. Olen jo merkinnyt kesän yli kalenteriin vain kuukautisten alkamispäivät, muuten on ihan sama mikä kiertopäivä on menossa. Ajattelen suurinpirtein näin, että ai, ovulaation ajankohta, pitäisköhän lähteä baariin. Vois otta vaikka perskännit sen kunniaksi. Toisaalta nyt ei ole yhtään huono vaihe lakata yrittämästä, kun ulkona luonto pistää parastaan. Jos vain nyt jaksan läpi tämän kesän, niin syksyllä päästään takaisin julkisen puolen hoitoihin, jossa alkaa sitten lyyti kirjottaa.

Ilmeisesti nyt sitten miehessä onkin vähän jotain vikaa, siittitöt kun ei ui tarpeeksi lujaa. Mitä sille voi tehdä, miten niitä voi vauhdittaa? Olen nyt yrittänyt syötellä miehelle vitamiineja, mutta ajatuksissa on myöskin se, että entäs jos vain meidän ei ole määrä lisääntyä? Jos meidän jälkeläinen ei olisi geneettisesti priima, ja siksi luonto kieltäytyy yhteistyöstä? Mutta toisaalta samantien muistan taas jotkut känniläisten heiluva-pusikko-raskaudet ja narkkareiden piikitysten-välillä-raskaudet ja teinien simakänni-kotibile-raskaudet ja alleviivaan itselleni, että mikä NIISSÄ geeneissä olisi nyt sitten niin geneettisesti priimaa kamaa, että luonto haluaisi väkisin niitä monistaa ...

Uskon johdatukseen, Jumalaan ja siihen että korkeamman kädessä kuljetaan. Se usko tuo toivoa, vaikka usko tähän raskauden luomuna alkamisasiaan onkin jo hiipunut. En oikeasti enää edes odota... piirsin paperille niin monta viivaa, kuin on ollut peräkkäistä pettymystä ja viidennentoista viivan kohdalla hätkähdin, onko niitä niin monta - menneitä kuukausia. Kymmenen päivän päästä joukkoon liittyy kuudestoista viiva. Niin monta on turhia Odotuksia. Ajatuksia joita pääsä on risteillyt tuona aikana on viivojen määrä potenssiin tuhat. Tyhjiä Toiveita. Miten monta tuntia olen istunut ja tuijottanut netin keskusteluja, istunut vessassa tuijottaen yhtä viivaa tuhannennessa raskaustestissä, odottanut ihmettä, kuin se viiva tuijottamalla siihen piirtyisi. Yrittänyt vältellä raskaana olevia kavereita ja tuttuja kuin ruttosairaita keskiajalla, esittänyt vahingossa heihin törmätessäni teatterikorkeakoulun veroisia episodeja onnitteluseremonioin, pyyhkinyt kyyneleitä salaa mieheltäni ja välillä jopa salaa itseltäni. Kroppa on itkenyt, mutta minä itse siellä sisällä olen ollut täysin kylmä ja jatkanut vain asioita joita olin tekemässä, kyyneleet valuen siivonnut parveketta, tiskannut, laittanut pyykkejä kuivumaan, ja luottanut että siellä jossain minussa pohjalla kytevä usko tulevaan sieltä vielä pintaan puskee, kunhan kyyneleet tieltä väistyvät.

Pelkään, että jotain minulle tapahtuu, minusta jalostuu jokin itselleni vieras henkilö näin suuren kärsimyksen ja pettymysten kautta. Alan jo nyt jotenkin pitää itseäni jotenkin viisaampana kuin helposti raskautuneet, kypsempänä, parempikäytöksisenä, hienotunteisempana...aivan kuin tietäisin jotain enemmän kuin he, ketkä helposti perustavat perheen silloin kun se heille sattuu sopimaan. Olen huomannut itsessäni sellaisia piirteitä, joita aiemmin ei ole ollut. Minusta on tullut kyllä herkempi, mutta samalla myös kylmempi. En koe surua samoista asioista kuin ennen, sillä oma suruni on niin paljon suurempi. Se pelottaa. Haluaisin itseni jo takaisin.