Kylläpä lämmittää, vaikka ulkona tuiskuaa. Iho hehkuu ruskeana ja mieli lepää vielä auringossa. Saimme viettää ihania viikkoja Espanjan auringon syleilyssä ja nyt taas jaksaa taapertaa eteenpäin tätä syksyistä arkea.

Ei mitään uutta taivasalla, ainakaan minulle. Ympäristö sikiää ja lisääntyy ja aiheuttaa elämälleni tuskaisia näytelmähetkiä, mutta yritän silti jostain pinnistää voimaa jaksaa eteenpäin. Sain tietää ystäväpariskunnan raskaudesta, josta mies ei ollut kertonut minulle mitään vaikka oli tiennyt asiasta jo kuukausia. Oli kuulemma ajatellut että säästää minu asialta vielä hetken aikaa...kauniistihan se toki on ajateltu, mieskin on jo ilmeisesti aika huolissaan minun jaksamisestani kun alkaa jo suojella minua ympäristöltäni. Jotenkin surullistakin, että olemme tipahtaneet sellaiseen lokeroon tässä elämässä, jossa ollessamme emme kestä ympäristömme tapahtumia. En olisi niin koskaan vaan uskonut, että olen lopulta tässä tilanteessa. Luulin aina, että elämä olisi kuitenkin pohjimmiltaan minulle hyvä. Että asiat lopulta vain kulkisivat omalla painollaan, ilman tuskaista pinnistelyä saada niitä eteenpäin.

Olen vain odottanut tätä jo niin kauan. Ensin odottanut oikeaa ihmistä, sitten lupaa yritykseen, sitten yrityksen onnistumista...ja kun kaikkeen tähän on mennyt vuosia, tuntuu ettei psyyke enää veny kovin paljoa pidemmälle. Miten jotkut voi saada KAIKEN niin nopeasti ja helposti ja piru vie vielä olla onnelisia ja nauttia siitä !! ?? Sain asioita vietyä sen verran eteenpäin, että alkututkimukset yksityisellä odottavat ensi kuun alussa. Ilmeisesti saamme lähetteen eteenpäin polille, jota mielessäni kutsun jo leikkisästi Vauvatehtaaksi :) Olen kuullut erittäin positiivista palautetta tehtaan työntekijöistä, siellä kuulemma osataan asiat ja juuri sellaista todellakin nyt kaipaan. Kaipaisin nyt niin paljon ihmistä kenelle voisin puhua tästä asiasta ja joka antaisi minulle toivoa ja vastauksia...olen ja pyörin ja piehtaroin yksikseni tässä asiassa aivan loputtomilta tuntuvia ajanjaksoja, eikä tässä ole enää mitään järkeä. Vähitellen, tuntuu että elämäni katoaa ja hiipuu, haalistuu ja kuivuu kasaan...olen ja kuuntelen ihmisten puhetta ja innostusta vailla omia tunteita, mielessäni mietin vaan omaa tilannettani ja omaa suruani. Mietin, näkyykö se minusta, että olen lapseton vastoin tahtoani, huomaako sen silmistä, hymystä kävelytyylistäni? Pitääkö minun mainita siitä erikseen jokaiselle kenet tapaan, täytyykö minun alkaa kohta jo profiloida itseni johonkin lokeroon, että saan ymmärystä? " Hei, olen Lily, lapseton vastoin tahtoaan."

Toissapäivänä näin kuvani heijastuksena vaateliikkeen ikkunasta kun olin laittautunut viimeisen päälle lähteäkseni kaupungille ja mietin mielessäni, että noin lempeän ja tyylikkään näköinen nainen ulkoapäin, mutta miten mustaa tuskaa se sisällään vaan osaakin kantaa.