Niin, hyviä neuvoja on yleensä vaikein noudattaa. Älä mieti liikaa sitä asiaa, sanoo avomies, mieti jotain muuta. Hmm...mitenkähän se oikein tapahtuu? Miten olen miettimättä asiaa, joka ON MIELESSÄ jatkuvasti? Nyt on kuitenkin mennyt suhteellisen hyvin, olen sopeutunut ajatukseen, ettei raskaaksi tuleminen ole helppoa, mutta että se on kuitenkin mahdollista. Ei heti, ei tänään, ei välttämättä niin nopeasti kuin minä tahdon, mutta mahdollista kuitenkin.

Toisessa kädessä painaa taas ajatus siitä, että minä vanhenen. Väistämättä vähitellen alkaa hiipiä kolmenkympin rajapyykki kohti kakkosella alkavia numeroitani ja en voi olla väistelemättä ajatusta siitä, miten luulin elämäni menevän. Olin aivan varma, että olisin saanut tässä elämässä asiat hiukan helpommin, mutta niin ei käynyt. Näitä asioita kun ei kukaan voi todenteolla hallita, niitä ei voi päättää. Tässä on vaan oltava ja otettava vastaan, mitä milloinkin halutaan antaa. Uskon kuitenkin pohjimmiltani todella voimakkaasti siihen, että asiat, jotka eivät tule suuresta halusta ja yrityksestä huolimatta, eivät ole vaan tapahtumassa oikeassa ajassa. Silloin ei ole vielä niiden asioiden aika. On niin monia asioita, jotka ovat kuitenkin tapahtuneet tässä välissä, kun olen haaveillut omasta perheestä. Sellaiset asiat, joiden eteenpäin vieminen ei olisi ollut mahdollista, jos olisin saanut heti oman perheen heti silloin kun sitä ryhdyin haluamaan. Nyt ne asiat on viety siihen pisteeseen, että ehkäpä jopa elämänlaatu oman perheen kanssa voi olla parempaa, ehkä tulotason ylläpitäminen helpompaa ja asioiden eteenpäin vieminen sitten ehkä joskus äitiyslomaltakin käsin mahdollisempaa.

Harmittaa vaan. Eräs ystävyyssuhde on ollut mielessä paljonkin. Tai oikeastaan sen hiipuminen ja loppuminen. Jotenkin en ole pystynyt olemaan tekemisissä tämän ihmisen kanssa sen jälkeen kun hän sai toisen lapsensa. En vain kestä sitä, en edes tiedä mitä, mutta en vain osaa enää olla hänen kanssaan. Huomaan olevani teennäinen, ahdistunut ja kiusaantunut, enkä osaa lähestyä hänen lapsiaan ollenkaan. Me oltiin hyviä ystäviä vuosia ja haaveiltin yhdessä kaikista mahdollisista asioista, siitä miten käy tulevaisuudessa ja siitä miten toivoisimme elämiemme menevän. Olimme samassa tilanteessa, molemmat avoliitoissa, miesten kanssa jotka eivät saaneet aikaiseksi kosia ja jotka eivät vielä innostuneet lapsentekoajatuksistakaan ollenkaan. Sitten ystäväni yllättäen kuitenkin tuli raskaaksi ja mies kosi samantien. He olivat ryhtyneet yritykseen, eikä hän kertonut minulle asiasta mitään. Itseasiassa valehteli jo raskaana ollessaan, ettei heillä ole vielä mitään kiirettä lapsentekoon...sekin oli jälkikäteen pettymys kun kuulin asiasta, että hän oli tahallaan valehdellut minulle "yli kriittisen ajan" eli alkuraskauden...Minä asuin silloin kaukana pohjoisessa, enkä ollut hänen kanssaa paljoa tekemisissä kuin viestitse. Kun lapsi syntyi, kävin tietenkin häntä katsomassa ja huomasin että välillemme tuli heti jonkinlainen muuri, kun hän puhui vaan jutusta joiden termistöä en edes tuntenut. Ensitapaamisella hän selitti jo kysymättäni synnytyksenkin yksityiskohtineen ja kuuntelin kiltisti, vaikka se kuvaus tuntui olevan jotenkin liikaa. En osannut keskeyttää häntä, vaan kuuntelin hänen juttujaan hirmuisen ahdistuksen vallassa enkä osannut kertoa ystävälleni, joka hehkui äitiyden onnessa ja autuudessa mitä todella tunsin. Kerroin hänelle kuitenkin sitten lopulta siinä tilanteen edettyä, kun hän kysyi itse tätä vauva-asiaa, että kyllähän minäkin toivoisin jo vähitellen lasta, mutta mieheni ei halua vielä eikä suostu edes puhumaan asiasta. Että minkäs teet.

No, minulle koitti sitten samoihin aikoihin ero avoliitosta. Eli ei tullut minulle suhteen etenemistä, tuli takapakkia reilusti. Muutin samalle paikkakunnalle tämän ystävän kanssa, ja pidimme yhteyttä jonkun verran kunnes pam hän oli taas raskaana. Minä löysin aika pian uuden, nykyisen avomieheni, joka yllätys yllätys, ei tietenkään ollut innostunut ajatuksesta perustaa perhe. No ei tietenkään, suhde oli tuore ja uusi, mies minua nuorempi. Minä sen sijaan olin jo kokenut rajun riitelyn tästä asiasta edellisessä suhteessani ja huutanut tuskaani ääni käheänä tämän lapsiasian tiimoilta niin pitkään, etten olisi jaksanut odottaa hetkeäkään. Painostin uuttaa avomiestäni aika pahasti lapsentekoon, tuloksetta ja ehkä hyvä niin. Ystäväni maha pyöristyi, raskaus- ja vauvajutut täyttivät ilman, ihanat äitiysjutut hehkutuksineen vain jatkuivat ja tiukkaus siitä vain paheni, että podenko minä vauvakuumetta? Mitä tuommoiseen voi vastata ihmiselle, joka hekumoi onnensa kukkuloilla, miksi sellaista edes kysytään tuossa tilanteessa? Hirveän vaikeaa oikeasti on vastata ihmiselle, joka on jo saanut kaiken, josta minä vasta haaveilen. Kauhistuin itseäni, sitä rumaa, pimeää, vihamielistä minää, joka sieltä pulppusi ja sanoi ilkeitä asioita mielelleni ja myrkytti minua sisältäpäin. Ääneen en tietenkään koskaan mitään sanonut, että tuntuu pahalle, vaan näyttelin iloista ja kilttiä ihmistä, joka osaa olla "Onnellista toisen puolesta", vaikka tapaamisten jälkeen olin ihan loppuunrutistettu rätti joka oli voimaton pitkään ja pahalla tuulella. Mielessäni pyöri pätkiä ja katkelmia ystäväni onnen hehkutuksesta ja siitä miten ihanasti asiat ovatkaan nyt, kun hän on saanut omia lapsia ja miten nauttii todenteolla äitiyslomasta ja uudesta raskaudesta ... aaaarrgggh. En kestänyt. Lopetin yhteydenpidon. Siirsin tapaamisia, valehtelin työvuorojani ja tihensin urheilutahtiani, etten olisi törmännyt häneen. Olin kamala ystävä ja ajattelin että parempi näin, koska nyt en pysty iloitsemaan hänen puolestaan.

Hän sai lapsensa ja laittoi siitä tekstiviestin. En pystynyt edes kirjoittamaan hänelle onnitteluja, niin rikki olin. Mieheni kirjoitti. Tämän varmaan pitäisi nyt jo hävettää, mutta ei vaan hävetä. Lähinnä huvittaa. Minkäs minä sille voin, jos kohdalleni on laitettu tällaiset elämänkortit, pitäisikö tässä oman surtyön keskellä esittää vielä jotain saamarin pyhimystä? Saako siitä kenties jonkin diplomin, se joka eniten kestää kärsimystä? En ole todellakaan mikään yli-inhimillinen, en edes varmaan hyvä ihminen, sillä minua ei huvita kiduttaa itseäni pahoilla tunteilla. Ihmeellistä kyllä on se, miten voikaan olla näin katkera, vaikka tietää että toisenlaisessa tilanteessa minä varmaan olisin se, joka liikuttuu eniten ja ketä ihanat uutiset oikeasti lämmittää pitkään. Mutta ei. Nyt päinvastoin ainoat tunteet, jota toisten onni saa aikaan on suunnaton vitutus, joka kestää aina vaan pidempään ja pulpahtelee esiin kipeinä viiltoina juuri silloin, kun sitä ei tarvitsisi tuntea.