Pitäis tehdä töitä vaan olen vaan ajatuksissani, enkä saa mitään aikaan. Helpotti huomattavasti saada eilen ajatuksia kasaan, jotenkin koko loppuillan olo oli paljon helpompi. Sain pidettyä itseni kasassa ja jopa suuni kiinni lapsiasioista, miestäkin on alkanut nyppimään jatkuva rummutukseni asian kanssa, taidan puhua siitä jatkuvasti huomaamattani. Meidän yhteinen historia tämän asian suhteen on varsin tuore, minä olen ollut tässä suhteessa valitettavasti koko ajan se osapuoli, joka on halunnut perhettä perustaa. Mies ei aluksi lämmennyt ajatukselle ollenkaan, ei ollenkaan.

Aikani juttelin asiasta yksikseni, välillä kuuroille korville, lasittuneille silmille, hetkeksi mietteliäälle ilmeelle, joka pian vaihtui perusteltuun kieltoon...kokeilin kaikkia taktiikkoja itkupotkuraivareista väsytystekniikkaan (jolloin riidat vaan paheni hysteeriselle tasolle, joten lopetin sen tien, onneksi tulin järkiini ennekuin itse sekosin :), suostuttelua, perustelua, kuvailua siitä miltä tuntuu olla nainen kun oma kroppa huutaa sitä perhettä, lopulta annoin hiukan aikaa, olin asiasta hiljaa kuukauden jonka jälkeen en enää voinut pidätellä itseäni (ja se kuukausikin oli ihan kamalaa tuskaa) ja kysyin miehen mielipidettä lapsenhankintaan taas uudestaan...eikä vieläkään mitään muutosta. Kaiken kaikkiaan tätä tanssia lapsiasian ympärillä kävimme muun parisuhteen etenemisen lomassa noin vuoden. Meillä meni hyvin muuten, muutettiin yhteen, uuteen asuntoon, laitettiin kotia, oltiin innoissamme...mies jopa sanoikin, että kunhan tässä hetki asutaan yhdessä, niin katsellaan sitten taas tilannetta uudestaan...kovin innottomalta asian suhteen taas vaan vaikutti. Voin sanoa, että olin jo aika toivoton ja mietin ja kirosin mielessäni, että eroko tässä taas tulee. Itkeskelin aamuisin ja ajattelin miten jaksan uutta päivää ottaa vastaan, kun ei ole toivoakaan siitä, että voisin edes yrittää edetä kohti asiaa joka minulle tuntui olevan kaikki kaikessa, jota toivoin enemmän kuin mitään muuta.

Lähipiiri luonnollisesti tällaisessa tilanteessa olevaa kohtaan on raaempi kuin kakkosen luontodokumentit...en muista koskaan elämässäni kuulleeni enempää kysymyksiä aikeistamme hankkia perheenlisäystä ja ai hitto vie että se meinasi viedä yöunet. Eräskin PITKÄÄN lapsettomuudesta kärsinyt sukulaisnainen pamautti eräillä kesäjuhlilla kaikkien kuullen ilmoille että "Sun Lily kantsii hiukan varoa tän meidän paaperon lähistöllä oloa ettei vaan iske vauvakuume" *vink vink* ja silmäniskuja. Minä ihan itku kurkussa välittömästi siinä vaan selvittelen kurkkuani...Ja muut suvusta tapittaa mua silmä kovana, että mitäs siihen sanot. MITÄ!!! ??? Voiko joku oikeasti sanoa noin, 28-vuotiaalle, hyvinkin kypsässä lisääntymisiässä olevalle nuorelle naiselle, miettimättä, harkitsematta ja ennen kaikkea tajuamatta elämän realiteetteja? No, mitäs minä, kiltti tyttö siihen sanomaan kun sydän hakkaa kurkussa saakka peloissaan siitä, että tuleeko tästä nyt suurempikin puheenaihe tähän tilaisuuteen...siinä sitten avopuolison kanssa istuttiin ihan vaikeina sohvalla hymyillen kun puuhun juosseet lampaat ja mutistiin jotain että *no eiköhän me keretä tässä...* tai jotakin muuta yhtä karsean noloa...ihan vieläkin pistää kananlihalle koko kommentti.

Outoa on, että tuommosessa tilanteessa otan helposti roolin, joka vaan lietsoo näitä vauva-asioiden kyselijöitä. Jotenkin hyvin luontaisesti otan vastaroolin, jos mulle aletaan tuputtaa lapsia tai niitä aletaan hieroa naamaa vasten väkisin. Alan jostain syystä esittää, tai toisin sanoen jopa vähän "hienostella" etten muka oikein välitä pikkulapsista ja yyyh, eihän sitä sitten pääse edes aerobiccaamaan jos on lapsia. Tosiasiassa en siis näin missään nimessä ajattele, sillä olen onnekseni nähnyt myös monta aktiivista ja hyvää äitiesimerkkiä lähipiiristäni, enkä missään nimessä usko että lapsi on yhtäkuin vankila. Mutta koska mulla ei siinä tilanteessa ole mitään, millä peittää hirvittävän arka kohtani, nostan aseeksi ääripinnallisuuden...joka taas aiheuttaa sen, että vastapuoli hiukan suutahtaa tätä pinnallisuuttani ja yrittää jopa tiputtaa minua maan pinnalle "Ei sitä kuitenkaan voi loputtomiin itseään vaan ajatella" ja "Kyllä ne lapset vaan saa tuommoisen muun tuntumaan niin toisarvoselta"-kommenteilla. Jos tässä mentäisiin nyt oikein juuriin ja ytimiin asioiden kanssa, niin keskustelun saisi suistettua raiteiltaan ilmiriidaksi aika helpolla. Näettekö ainekset? Koska periaatteessa, kuka pakottaa hankkimaan lapsia, miksi ei voisi ajatella vain itseään juuri niin pitkään kuin haluaa?

Noh, tämä minun Pinnallisuus aseeni, jota käytän lapsiasioita vastaan toimii myös siten, että kun ihmiset huomaavat minun suhtautuvan asioihin/ vauvoihin sillä tavalla, he eivät oletakaan minun haluavan niitä itse. Oletankin, että siten saisin ihmiset olemaan kyselemättä enempää. Kaikki eivät vain tajua silti, on aina olemassa niitä hyväntahtoisia persiillepotkijoita, jotka luulevat että kaikki tarvitsevat vain hiukan vauhdittajaa tajuamaan että "Hei, hyvä idea, mehän voitais kans tehdä vauva!!!! Jeee!" On vaan niin kivuliasta juuri se, että ulospäin joudun antamaan ihan valheellisen kuvan siitä mitä oikeasti ajattelen ja jotenkin vahvistan sellaista väärää mielikuvaa koko asiasta...kyllä...sopankeittäjänä taidan olla. Hyvin oman soppani.